Olin pitemmän aikaa pyytänyt mieheltäni lupaa saada ottaa meille koiran. Mieheni oli vastaan, koska minulla ja kaikilla 4 lapsellamme on astma. Juttelin lastenlääkärin kanssa asiasta ja olin varma, että hän tyrmää sen oitis, mutta eipä vaan tyrmännytkään! Allergiatesteihin mentiin ja kun lääkäriltä tuli lupa koiran hankkimiselle, mies heltyi oitis! Alkoi tiivis netissä istuminen ja koirien etsiminen. Mietittiin eri koirarotuja, mutta päädyttiin siihen, että annamme kodin koiralle, joka meitä eniten tarvitsee, olipa rotu mikä hyvänsä. Toinen kriteeri oli se, että koiran tulee tulla lasten kanssa toimeen.

Yhtä koiraa kävimme katsomassa Ylivieskan eläinsuojeluyhdistyksellä (olimme tuolloin varmoja, että otamme juuri tuon koiran ja koko perhe odotti innoissaan tulevaa perheenjäsentä), mutta tämä kyseinen koira ei vain tuntunut "omalta", kun kävimme juhannusaattona 2009 sitä tapaamassa. Minä ja mieheni tunsimme sen heti. Tuli voimakas tunne, että koira on tarkoitettu jollekin muulle perheelle, vaikka ihana olikin.

Soitimme kotimatkalta lapsille, että kyydissämme ei olekaan koiraa. Voitte arvata, että pettymys oli suuri! Kuitenkin me vanhempina olimme sitä mieltä, että koira hankitaan pitkäikäiseksi ystäväksi ja perheenjäseneksi, joten sitä ei tule hepposin perustein hankkia ja jos yhtään epäröi, niin kannattaa odottaa. On kurjaa, jos koira joutuu elämään kiertolaiselämää perheestä toiseen...

No 20 km ennen kotia oli eläinpuisto ja minä ehdotin josko kävisimme siellä nuorimman lapsemme kanssa vähän lievittämässä pettymystä ostamattomasta koirasta, mutta kuinkas ollakkaan sieltä "tarttui" mukaamme maailman suloisin "vahinkopentu"! Ja kun kurvasimme kotipihaan ja muut lapset näkivät uuden tulokkaan, voitte kuvitella, että riemu oli rajaton!!!

Matoja pennulla oli paljon ja sen vuoksi sillä oli huono ruokahalu, mutta vihdoin viimein saimme ne kuriin ja rokotukset ajantasalle. Nyt Nelly voi erittäin hyvin ja ruoka maistuu!

Nelly oli meille tullessaan vajaa 3kk ja nyt se on ollut meillä vajaat 1,5kk. Koska kyseessä on pentu, tuntuu kuin perheeseemme olisi syntynyt vauva. Kova on työ, mutta suuri on ilokin! Nelly on sopeutunut perheeseemme todella hyvin ja nyt on jo oppinut sisäsiistiksi (mitä nyt joskus sattuu vahinkopissa tulemaan). Luonteeltaan Nelly on erittäin oppivainen ja super suloinen otus! Yhteinen taipaleemme on vasta alussa, mutta tunnen, että siitä tulee erityinen ja ihana!!!!

Kaikille niille jotka haaveilevat omasta koirasta voin suositella tätä elämäntapaa koko sydämestäni. Kuitenkin suosittelen, jos mahdollista, käymään tutustumassa koiraan ennen sen hankintaa - varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Näin huomaa, tuleeko koira toimeen pienten lasten kanssa.

Lopuksi haluan sanoa, että perhettämme on kohdannut todella suuri siunaus, kun olemme saaneet Nellyn perheeseemme :-)

Lisää Nellystä nyt 1 vuotiaana...

Nadia Tiainen, Kokkola

Ihania tarinoita niistä, jotka ovat rakkautta vailla.

Itse tutustuin vinttikoiriin sijoituskoiran kautta ja rakastuin välittömästi. Mutta sopivan elämäntilanteen löytymiseen menikin tovi aikaa, kunnes maaliskuussa 2006 kotiini saapui pieni koirapakolainen galgo TripleA:sta.

Alkuun niin arka ja laiha koira sai pian luottamusta ja oikeudenmukaisuutta osakseen. Niinpä siitä kehittyi kolmessa kuukaudessa varsinainen prinsessa ja hännän heiluttaja.

Alkuun oma epäilys ja usko omasta pärjäämisestä on poispyyhittyä elämää. Pärjäämme hyvin ja usein mietinkin, kuka pelasti kenet? Minä toki toin Luisan pois hirvittävästä maailmasta, mutta Luisa toi elämääni paljon muuta sisältöä. Monet harrasteet jäivät, enkä ole niitä kaipaillut. Pitkät lenkit metsässä, sammaleessa maaten ja auringosta nauttien, korvaavat monet muut asiat.

Kuten olen monille muillekin kertonut, tämä on minun missioni. Etsiä ja löytää poloinen ja antaa sille oikea koti. Ja pian, heinäkuussa, perheemme kasvaa uudella galgolla, kun 3vuotias Eliot saapuu Asokasta.

Anna-Maija, Kotka

Ps. Luisa ja Eliot tulivat täältä: Katso.

Olin koulussa tuon aamupäivän ja lähdin kohti mieheni työmaata hakemaan autoa. Mieheni kertoi samalla kun antoi auton avaimet käteeni, pihallemme tulleesta koiranpennusta sanoen minulle: ”Sinulle on yllätys kotimme oven takana." Ihmettelin mikähän se on? Saavuin pihaan ja samalla huomasin todella laihan, vain luuta ja nahkaa ja aran tuntuisen koiranpennun rappusilla odottamassa. Pentu tervehti minua kuin olisi aina meillä asunut eikä vain juuri samana päivänä pihaan ilmestynyt. En uskaltanut ottaa koiraa sisälle, sillä meillä oli 2 aikuista kissaa siellä odottelemassa ulospääsyä. Keitin kaupasta tuomani silakat kissoille ja laitoin pieneen astiaan myös pennulle keitettyä kalaa ja vein rappusille. Pentu söi ahmimalla astian hetkessä tyhjäksi ja nuoli kättäni kiitokseksi. Aluksi aloin soittelun poliisille tietääkseni, että oliko mitään tietoa koirasta ja mitä sen kanssa teen. Poliisi vastasi kyselyihini, että koirasta ei ollut mitään tietoa heillä ja käskivät minun viemään sen koiratarhalle. Soitin miehelleni ja sovin hänen kanssaan, että koira viedään seuraavana päivänä tarhalle odottamaan omistajaansa.

Otin koiran sisälle ja vein sen olohuoneen puolelle ja suljin ovet huoneesta, että kissat eivät pääsisi sisään. Annoin koiralle lisää ruokaa, tein koulutehtävät ja katselimme yhdessä televisiota, koira jalkojen juuressa. Puhelin niitä näitä pennulle ja rapsuttelin sitä korvan takaa. Tuli ihan paha mieli, kun muistelin edellistä koiraamme, joka oli jo ollut poissa luotamme pari vuotta. Ringo oli ollut terhakas melkein loppuun asti, 16-vuotias tiibetinspanieli vanha herra. Luopuminen siitä oli kamalaa ja silloin päätimme mieheni kanssa, ettei uusia koiria tule ja otimme vanhalle kissallemme kaveriksi uuden kissan.

Mieheni nukkui pennun kanssa sen yön olohuoneessa suljettujen ovien takana ja kissat kiersivät kehää ovien takana ja ihmettelivät mitä siellä on sellaista mitä he eivät saa mennä katsomaan. Aamulla veimme pennun tarhalle ja kerroimme mistä sen olimme löytäneet. Koiraa ei oltu kyselty tarhalta, joten tarhanpitäjä päätti laittaa lehteen ilmoituksen omistajan löytääkseen. Pentu oli tarhalla vain sen yhden viikon, soittelimme sinne ja pyysimme, että saisimme käydä katsomassa koiraa, mutta tarhanpitäjä ei antanut lupaa siihen, sanoen pennun kaipaavan meitä koko ajan. Mietimme koiranpentua päivittäin ja päätimme hakea sen pois tarhasta, jos omistajaa ei löydy. Omistaja löytyi sen lehti-ilmoituksen avulla, muttei hän voinut ottaa koiraa luokseen. Hän oli loukkaantunut liikenneonnettomuudessa eikä pystynyt enää koirasta huolehtimaan. Myös pentu oli ollut samassa onnettomuudessa ja kadonnut silloin omistajaltaan. Koirasta oli tehty katoamis-ilmoitus kolmen eri paikkakunnan poliisille ja vaikka koirasta ilmoitin silloin heti alkuun poliiseille, he eivät muka mitään siitä tienneet. Minusta se oli aika outoa.

Sen viikon sisällä olin toivonut monta kertaa, ettei omistajaa löydy ja saamme koiran itsellemme. Omistaja löytyi, mutta saimme tuon pennun itsellemme. Se oli aamu, kun ensin kävimme lemmikkieläinkaupasta hakemasta pennulle pannan, talutinhihnan, herkkuluun ja muuta tarpeellista, tämän jälkeen käänsimme auton nokan kohti tarhaa. Tarhanpitäjä tuli vastaan meitä kysyvä ilme kasvoillaan, huomasi pennulle tarkoitetut tarvikkeet, sanoi nauraen arvanneenkin meidän hakevan pennun itsellemme lemmikiksi. Hän meni tarhaan ja kohta pieni karvakasa juoksi suoraan minua kohti tarhan sisältä alkaen nuolla lipittämään naamaani. Siitä alkoi yhteinen 10 vuoden taival tämän maailman ihanimman koiran kanssa.

Pentu sai uudeksi nimekseen Sesse. Alkutaival oli vaikeaa, sillä Sesse oli todella vikkelä ja aina pahanteossa. Mutta tämä oli vain se pentuaika, sittemmin pennusta kehittyi kaunis ja erittäin viisas narttukoira.

Vanhalle kissalle ja Sesselle kehittyi erittäin lämpöinen ”ystävyyssuhde”, he jopa nukkuivat vierekkäin vaikka Sessestä tuli aika kookas koira, sillä siinähän oli lapinkoiraa ja ”lassieta”.

Ilman tätä koiraa olisin jäänyt halvaantuneeksi, leikkauksessa tapahtuneen virheen takia. Koira hoiti minua ja ajoi minut ulos liikkeelle ja kahden vuoden sitkeän kuntoutuksen jälkeen pystyin jo tekemään paljon sellaisia asioita mitä ennen leikkausta. Jollei koiraa olisi ollut, en olisi tässä nykyisessä kunnossa, missä olen tällä hetkellä.

Ja miten koira otti vastaan Thaimaasta adoptoidun poikamme. Hekin olivat ylimmät ystävät ensisilmäyksestä lähtien. Jos emme itse huomanneet vaippaan tulleita asioita, Sesse kyllä huomasi ja ilmoitti meille. Sesse oli kuin ihminen; aina turvana, apuna ja hoiti meitä tehdessämme surutyötä isovanhempien kuollessa, samoin anopin poistuessa tästä maailmasta. Tämä koira oli oikea ajatustenlukija.

Pari vuotta sitten keväällä huomasin koirasta, ettei kaikki ole kunnossa. Veimme koiran eläinlääkärille, joka tutki sen ja sanoi koiran olevan kunnossa. Kesän lopussa tuli romahdus koiran terveydentilassa. Veimme naapurikaupunkiin koiran yksityiselle eläinklinikalle ja saimme surullisen tiedon. Koiramme joutuisi suureen leikkaukseen päivystysajalla, vielä samana päivänä, mutta mitään varmuutta, että koira selviytyisi leikkauksesta, ei ollut. Olimme koko perhe koiran kanssa klinikalla ja meidän piti päättää kymmenessä minuutissa mitä koiralle tekisimme. Päätös oli tehty matkalla jokaisen mielessä ja nyt se olisi sanottava ääneen. Emme halunneet koiran kärsivän enempää vaan annoimme lääkärille luvan lopettaa koiran kivut heti. Olimme koiran ympärillä koko perhe loppuun asti. Toimme koiramme kotiin ja kaivoimme omakotitalomme pihaan syvän kuopan, johon hautasimme rakkaamme. Tänä päivänä haudan päällä on kaunis kukkapenkki ja kynttilälyhty, jossa palaa silloin tällöin kynttilä koiramme muistoksi. Elämä jatkuu ja pieni poikamme kaipaa koiraystäväänsä. Viime viikolla viimeksi hän sanoi” Äiti, Sesse on nukkunut ihan tarpeeksi, herätä Sesse”.

Elämä jatkuu, otamme vielä joskus uuden koiran, sitten kun nenämme eteen tulee koira, joka tarvitsee yhtä kipeästi kotia kuten Sesse!

Senja Juusola, Jämsä