|
Olin koulussa tuon aamupäivän ja
lähdin kohti mieheni työmaata hakemaan autoa. Mieheni
kertoi samalla kun antoi auton avaimet käteeni,
pihallemme tulleesta koiranpennusta sanoen minulle:
”Sinulle on yllätys kotimme oven takana." Ihmettelin
mikähän se on? Saavuin pihaan ja samalla huomasin
todella laihan, vain luuta ja nahkaa ja aran tuntuisen
koiranpennun rappusilla odottamassa. Pentu tervehti
minua kuin olisi aina meillä asunut eikä vain juuri
samana päivänä pihaan ilmestynyt. En uskaltanut ottaa
koiraa sisälle, sillä meillä oli 2 aikuista kissaa
siellä odottelemassa ulospääsyä. Keitin kaupasta tuomani
silakat kissoille ja laitoin pieneen astiaan myös
pennulle keitettyä kalaa ja vein rappusille. Pentu söi
ahmimalla astian hetkessä tyhjäksi ja nuoli kättäni
kiitokseksi. Aluksi aloin soittelun poliisille
tietääkseni, että oliko mitään tietoa koirasta ja mitä
sen kanssa teen. Poliisi vastasi kyselyihini, että
koirasta ei ollut mitään tietoa heillä ja käskivät minun
viemään sen koiratarhalle. Soitin miehelleni ja sovin
hänen kanssaan, että koira viedään seuraavana päivänä
tarhalle odottamaan omistajaansa.
Otin koiran sisälle ja vein sen
olohuoneen puolelle ja suljin ovet huoneesta, että
kissat eivät pääsisi sisään. Annoin koiralle lisää
ruokaa, tein koulutehtävät ja katselimme yhdessä
televisiota, koira jalkojen juuressa. Puhelin niitä
näitä pennulle ja rapsuttelin sitä korvan takaa. Tuli
ihan paha mieli, kun muistelin edellistä koiraamme, joka
oli jo ollut poissa luotamme pari vuotta. Ringo oli
ollut terhakas melkein loppuun asti, 16-vuotias
tiibetinspanieli vanha herra. Luopuminen siitä oli
kamalaa ja silloin päätimme mieheni kanssa, ettei uusia
koiria tule ja otimme vanhalle kissallemme kaveriksi
uuden kissan.
Mieheni nukkui pennun kanssa sen
yön olohuoneessa suljettujen ovien takana ja kissat
kiersivät kehää ovien takana ja ihmettelivät mitä siellä
on sellaista mitä he eivät saa mennä katsomaan. Aamulla
veimme pennun tarhalle ja kerroimme mistä sen olimme
löytäneet. Koiraa ei oltu kyselty tarhalta, joten
tarhanpitäjä päätti laittaa lehteen ilmoituksen
omistajan löytääkseen. Pentu oli tarhalla vain sen yhden
viikon, soittelimme sinne ja pyysimme, että saisimme
käydä katsomassa koiraa, mutta tarhanpitäjä ei antanut
lupaa siihen, sanoen pennun kaipaavan meitä koko ajan.
Mietimme koiranpentua päivittäin ja päätimme hakea sen
pois tarhasta, jos omistajaa ei löydy. Omistaja löytyi
sen lehti-ilmoituksen avulla, muttei hän voinut ottaa
koiraa luokseen. Hän oli loukkaantunut
liikenneonnettomuudessa eikä pystynyt enää koirasta
huolehtimaan. Myös pentu oli ollut samassa
onnettomuudessa ja kadonnut silloin omistajaltaan.
Koirasta oli tehty katoamis-ilmoitus kolmen eri
paikkakunnan poliisille ja vaikka koirasta ilmoitin
silloin heti alkuun poliiseille, he eivät muka mitään
siitä tienneet. Minusta se oli aika outoa.
Sen viikon sisällä olin toivonut
monta kertaa, ettei omistajaa löydy ja saamme koiran
itsellemme. Omistaja löytyi, mutta saimme tuon pennun
itsellemme. Se oli aamu, kun ensin kävimme
lemmikkieläinkaupasta hakemasta pennulle pannan,
talutinhihnan, herkkuluun ja muuta tarpeellista, tämän
jälkeen käänsimme auton nokan kohti tarhaa. Tarhanpitäjä
tuli vastaan meitä kysyvä ilme kasvoillaan, huomasi
pennulle tarkoitetut tarvikkeet, sanoi nauraen
arvanneenkin meidän hakevan pennun itsellemme
lemmikiksi. Hän meni tarhaan ja kohta pieni karvakasa
juoksi suoraan minua kohti tarhan sisältä alkaen nuolla
lipittämään naamaani. Siitä alkoi yhteinen 10 vuoden
taival tämän maailman ihanimman koiran kanssa.
Pentu sai uudeksi nimekseen Sesse. Alkutaival oli
vaikeaa, sillä Sesse oli todella vikkelä ja aina
pahanteossa. Mutta tämä oli vain se pentuaika, sittemmin
pennusta kehittyi kaunis ja erittäin viisas narttukoira.
|
|
 |
Vanhalle kissalle ja Sesselle kehittyi erittäin
lämpöinen ”ystävyyssuhde”, he jopa nukkuivat vierekkäin
vaikka Sessestä tuli aika kookas koira, sillä siinähän
oli lapinkoiraa ja ”lassieta”.
Ilman tätä
koiraa olisin jäänyt halvaantuneeksi, leikkauksessa
tapahtuneen virheen takia. Koira hoiti minua ja ajoi
minut ulos liikkeelle ja kahden vuoden sitkeän
kuntoutuksen jälkeen pystyin jo tekemään paljon
sellaisia asioita mitä ennen leikkausta. Jollei koiraa
olisi ollut, en olisi tässä nykyisessä kunnossa, missä
olen tällä hetkellä.
|
|
Ja miten
koira otti vastaan Thaimaasta adoptoidun poikamme. Hekin
olivat ylimmät ystävät ensisilmäyksestä lähtien. Jos
emme itse huomanneet vaippaan tulleita asioita, Sesse
kyllä huomasi ja ilmoitti meille. Sesse oli kuin
ihminen; aina turvana, apuna ja hoiti meitä tehdessämme
surutyötä isovanhempien kuollessa, samoin anopin
poistuessa tästä maailmasta. Tämä koira oli oikea
ajatustenlukija.
Pari vuotta sitten keväällä
huomasin koirasta, ettei kaikki ole kunnossa. Veimme
koiran eläinlääkärille, joka tutki sen ja sanoi koiran
olevan kunnossa. Kesän lopussa tuli romahdus koiran
terveydentilassa. Veimme naapurikaupunkiin koiran
yksityiselle eläinklinikalle ja saimme surullisen
tiedon. Koiramme joutuisi suureen leikkaukseen
päivystysajalla, vielä samana päivänä, mutta mitään
varmuutta, että koira selviytyisi leikkauksesta, ei
ollut. Olimme koko perhe koiran kanssa klinikalla ja
meidän piti päättää kymmenessä minuutissa mitä koiralle
tekisimme. Päätös oli tehty matkalla jokaisen mielessä
ja nyt se olisi sanottava ääneen. Emme halunneet koiran
kärsivän enempää vaan annoimme lääkärille luvan lopettaa
koiran kivut heti. Olimme koiran ympärillä koko perhe
loppuun asti. Toimme koiramme kotiin ja kaivoimme
omakotitalomme pihaan syvän kuopan, johon hautasimme
rakkaamme. Tänä päivänä haudan päällä on kaunis
kukkapenkki ja kynttilälyhty, jossa palaa silloin
tällöin kynttilä koiramme muistoksi. Elämä jatkuu ja
pieni poikamme kaipaa koiraystäväänsä. Viime viikolla
viimeksi hän sanoi” Äiti, Sesse on nukkunut ihan
tarpeeksi, herätä Sesse”.
Elämä jatkuu, otamme vielä joskus
uuden koiran, sitten kun nenämme eteen tulee koira, joka
tarvitsee yhtä kipeästi kotia kuten Sesse!
Senja Juusola,
Jämsä
|